Lehmätkin märehtii

Kuva 1. Lehmiä laitumella.

Sain jokunen aika sitten tuntemaltani lehmäasiantuntijalta sähköpostiini Smithin ja kumppaneiden tutkielman Role of European grasslands in the mitigation of climate change– potential, constraints and research challenges  kopion. Tutkielman tiivistelmä on kaikkien luettavissa netistä (Linkki).

Lehmät siis märehtivät myös laitumella, mutta siellä ne syövät ruohoa, jota ihminen ei kuitenkaan pystyisi kovin hyvin hyödyntämään syömällä. Tässä on selkeä ero ainakin väkirehuihin, eli erinäköisiin siemenviljoihin verrattuna. Säilörehuakaan ei voi koneellisesti korjata kaikilta sellaisilta mailta, joissa lehmät voisivat tehokkaasti laiduntaa. Edellä viitatussa tutkimuksessa ollaan huolissaan lehmien metaaniröyhtäilyistä ilmastomielessä ja nähdään toivottavaksi lihansyönnin vähentämistä. Tämä ajatus ei ole mitenkään uusi (Linkki).

Koska itse en ole lehmiin perehtynyt, kahlasin vähän nettitietoja läpi. Suomen oloissa laiduntaminen kesällä on tuotantotaloudellisesti ehkä hieman edullisempaa kuin olisi lehmien pitäminen sisäruokinnassa vuoden ympäri (LinkkiPDF).  Onneksi lainsäätäjä on pitänyt lehmäoikeuksista huolta Suomessa (Linkki): pykän pykälän 17 mukaan laidunnuspäiviä pitää olla vähintään 60 vuodessa. Alussa viittaamani lehmäasiantuntija muistaakseni sanoi, että laiduntamalla Suomessa saadaan vain n. 5% lehmien ravinnosta. Tämä lukema on aika hyvin sopusoinnussa edellä mainitsemani taloudellisuustutkimuksen kanssa. Samoin kuvan 1 lehmätkin allekirjoittavat tämän, koska ne pääosin vain hengailevat laitumella, eivätkä juurikaan ruokaile siellä.

Lontoossa pidetystä tri Mörnerin junailemasta ICG-konferessista kirjoittelinkin viime syksynä, vaan en maininnut maatalousosuutta tai tri Glatzlea. Hän on kuitenkin julkaisut tutkielman (Linkki), jossa hän moittii FAO:a eteläamerikkalaisen karjankasvatuksen vahingoittamisesta juuri ilmastoperusteilla. Tri Glatzlen pääväite lienee se, että metaanipäästöt ovat hinta, joka maksetaan ravinnon tuotannosta. Mitään kvantitatiivista en hänen tutkielmastaan löytänyt, mutta hän vakuuttaa, ettei mitään lehmien aiheuttamaa uhkaa ole. Tri Glatzle antaa joka tapauksessa mielenkiintoisen tiedon siitä, että metaanin tuotanto märehtijöillä johtuu ylimääräisestä vedystä.

Etelä-Amerikassa laidunnustilanne on varmaan reippaasti erilainen kuin Suomessa. Jos lehmät ruokailevat luonnonlaitumella, metaanipäästöt metrin korkeuteen tuskin ovat olennaisesti isommat kuin ilman lehmiä olisi maaperässä ruohon hajotessa. Tässä kuitenkin on jo se merkittävä ero, että maaperän metaani hapettuu isolta osaltaan hiilidioksidiksi jo ennen ilmakehään pääsemistään.

Kun suositellaan ihmisravinnossa siirtymistä eläinkunnan tuotteista enempi kasvikunnan tuotteisiin metaanipäästöjen välttämiseksi, niin missään en ole nähnyt laskelmaa siitä, miten paljon ihmisperäiset suolistokaasut lisääntyvät tällä ruokavaliomuutoksella. Pahimmillaan inuliinilisä hävittää ison osan ajatellusta ilmastohyödystä, haitallisista sisäilmahajuista nyt puhumattakaan.

Lehmät ovat nykyään biotuoteyksikköjä. Niiden röyhtäilyjen metaanikin on samaa biokaasua kuin muutoinkin tuotetaan. Ongelmaksi jää enää kerätä tämä metaani talteen kannattavasti.  Vapailla laitumilla se metaanin talteenotto on arvattavasti vaikeampaa kuin suomalaisnavetoissa talvisin. Yhden lehmän metaanituotanto vuodessa vastaa energiana hyvinkin yntä bensatankillista. Jos röyhtäilyjen metaani saataisiin talteen navetan ilmastointijärjestelmästä vaikkapa metaaniklatraattina, niin niin pientä navettaa ei oikein olekaan, etteikö lehmätilallinen pystyisi ajelemaan kauppamatkansa pelkästään navettansa tuottamalla biokaasulla. Neljännesmiljoonaa lehmää tuottaisi noin 10 000 auton ajoaineet.  Sikseen liian vähän koko maan liikennettä ajatellen, mutta tällaiset päästöttömät lehmät kohoaisivat sentään EU-hierarkiassa korkealle.